Oksanan blogi: Halloween Suomi

Halloween-Suomi: Vainajan kohtelu suomalaisessa muinaisuskossa

Rakkaat blogini lukijat. Olemme matkanneet maailmalla aiemmissa Halloween-postauksissa. Nyt
on aika palata koti-Suomeen. Täälläkin on muinaisuudessa kaikkea jännää tutkittavaksi.
Tämänkertainen blogipostaus on mukaelma luvusta Uno Harvan kirjasta ”Suomalainen
muinaisusko.” Tässä kerromme, miksi vainajista kuuluu puhua vain hyvää.

Jo muinaisista ajoista lähtien ihmisiä on ihmetyttänyt syntymä ja kuolema. Jo Gilgamesh
eepoksessa pohditaan tätä kestoaihetta. Miksi täytyy kuolla ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?
Ollaanko kuollessa vain unessa vai jatkaako henki elämäänsä ilman ruumista – haamuna? Haamun
kanssa kannattaa tehdä välit selväksi, ettei kummittelu jatku loputtomiin tai haamu langeta kirousta.
Suomessa vainajalle tehdään selväksi, että hän on kuollut. Haudan kohdalle laitetaan hautakivi,
jossa on vainajan syntymä- ja kuolinpäivä. Lisäksi vainajan silmät suljetaan, ettei hän katso
itselleen seuraajaa. Vainajalla on myös uskottu olevan kuulo, joten hänestä ei saa puhua pahaa.

Vainajan on uskottu myös pystymään nousemaan vuoteeltaan kotonaan, ja illan istujaisia vainajan
luona on kutsuttu ”ruumiin valvojaisiksi.” Vainajan jalat ja kädet on saatettu sitoa ja vanhat ihmiset
ovat uskoneet, että jos arkku on liian ahdas tai ruumis keikkunut matkalla hautaan, saattaa vainaja
tulla omaisiaan vaivaamaan. Siksi arkku lasketaan hautaan arvokkaasti. Hautaan on luultavasti
jätetty myös tuonpuoleisessa tarvittavia esineitä, jotta vainaja ei vaivaa omaisiaan puuttuvia esineitä
ruinaamalla.

Raja- Karjalan vanhoilla hautausmailla on myös ruumismajoja, joissa on pieni ovi ja ikkuna.
Itkuvirsissä mainittulla ”ruuhella” on voitu tarkoittaa myös arkkua. Myös sukulaiskansoillamme
itärajan takana on omat vainajamökkinsä. Eräässä virressä lauletaan naispuoleiselle vainajalle, että
hänen ”majassaan on kaksi ikkunaa, jotta hän näkee kehrätä ja ommella.” Oliko vainaja suuri
käsitöiden ystävä? Se jääköön historian havinaan.

Jo maan multiin asetettujien vainajien on uskottu tulevan myös hakemaan uutta haudattavaa
sellaisessa kunnossa, missä heidät on haudattu. Kolarissa on nähty ”käsipuolia, jalkapuolia ja
silmäpuolia saattoväkeä, kun uutta vainajaa vietiin kirkkomaahan”. Joskus vainajat asettuvat myös
”matkustamaan pummilla vainajarekeen, jolloin hevosella on vaikeaa sitä vetää.” ”Pummit”
tunnistaa määnneen hajusta. Hautaasmaalta palatessa mukaan on saattanut lähteä ”keijju”, joka
täyttää vainajan asunnon määnneen hajulla.

Vuonna 1773 ruumiiden hautaaminen kirkon alle kiellettiin hygienisestä syistä. Sitä ennen
vainajista käyettiin nimeä ”kirkonalusväki”. Kirkon alta saivat leposijan vain sen ansaitsevat
vainajat – katolisessa Suomessa esimerkiksi lapsivuoteeseen kuoleet äidit tai rikolliset eivät saaneet
viimeistä leposijaa kirkon alta. Heidät haudattiin sakastin viereen.
Kuolleilla on uskottu olevan omat kirkonmenot keskiyöllä jouluaattona. Olen näistä kirkonmenoista
lukenut jokusen kauhutarinan nuoruudessani. Havaintoja luurangoista kirkonmenoissa on tehty
myös Saksassa.

Lokoisaa lokakuun loppua ja pyhäinpäivän odotusta.