Annielinan blogi: Matka Japaniin, osa 3: Metroseikkailu

Osa 3: Metroseikkailu

Poikettuani läheiseen pikkupubiin odottelemaan hotellini check-innin alkua, maksettuani
ravintolalaskun ja astuttuani hotelliin sujahdin nopeasti futon-patjalleni peiton alle. Puhelimen
laitoin laturiin. Päivän lentämisen jälkeen pienet torkut olivat poikaa. Ei ihan vielä tarvitse lähteä
etsimään Tokiossa asuvaa kaveriani. Olimme sopineet, että lähdemme yhdessä hänen lempibändinsä
keikalle. Sisään kulttuuriin jo ensimmäisenä iltana.

Nyt hieman hotellistani: hotellini oli perinteinen, japanilainen ryokan. Nukuin viikon mukavasti ja
sikeästi futon-paljalla bambumaton tuoksun taatessa rauhallisen unen. Vessa ja suihku olivat
yhteiskäytössä. Tiistaisin lämpeni kylpy. Japanilaisesta kylpylästä asiaa myöhemmin.

Miksi puhelimeni on yhä hiljaa? Hätkähdin tähän ajatukseen ja katsoin puhelintani. Wi-fi ei ollut
päällä. Avasin puhelimeni nettiasetukset ja yhdistin hotellin wi-fiin. Salamana puhelimeni näyttö
täyttyi viesteistä, jossa kyseltiin, missä olin menossa. Pyysin kohteliaasti anteeksi hiljaisuuttani ja
kerroin olevani hotellilla Asakusassa (Tietoisku: Asakusa on Tokion kaupunginosa. Asakusa
tunnetaan myös Tokion vanhana kaupunkina. Siellä on paljon historiallista nähtävää.) Sain
vastauksena reittiohjeet keikkapaikalle – japaniksi. Katsoin metrokarttaa, josta suunnittelin nopean
ja vaivattoman reitin sovitulle paikalle. Minulla oli tunti aikaa. Se olisi tarpeeksi.
Kävelin metroasemalle, josta suuntasin vaihtoasemalle. Ostin lipun automaatista ja astuin metroon.
Muutama pysäkinväli ja olin saapunut vaihtoasemalle. Asetin ostamani lipun automaattiin, jolloin
portti aukesi. Lippu jäi automaattiin. Pitää ostaa seuraavalta asemalta uusi lippu. Metro lähti
liikkeelle, mutta asemat, joille metro pysähtyi, olivat tuntemattomia. Mihin olin noussut ja missä
olin? Olisin pian myöhässä tapaamisesta. Tutkin karttaani huolissani, jolloin ystävällinen
mieshenkilö kysyi minulta, mikä minulla oli hätänä.
”Missä olemme?” kysyin, jolloin mies näytti aseman, jonne olimme matkalla. Asema oli toisella
puolella kaupunkia.
”Minun pitäisi päästä tänne,” sanoin ja osoitin kohdeasemaani miehelle. Hän neuvoi minun jäävän
pois seuraavalla semalla ja jatkavan linjaa takaisin edelliselle vaihtoasemalle. Sieltä matkaan toista
linjaa takaisin, jolloin olisin määränpäässä. Kiitin ja jäin asemalla, johon minut oli ohjattu.
Laskeuduin portaita päästäkseni vastapäiselle laiturille. Metro saapui ja nousin siihen. Tunsin
voimaannuttavaa tunnetta, kun olin kartalla. Myöhässä tapaamisesta kylläkin.

⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠
Saavuin määränpäähäni, jolloin soitin kaverilleni. Hän sanoi odottavani minua ovilla. Millä ovilla?
Tulin ulos yhdestä ovesta. Ei näy kaveriani. Seuraavasta. Ei näy. Seuraava. Tuttu Marimekon kassi
roikkui nuoren, japanilaisen naisen olalla. Sanoin puhelimeen: ”Onko sinulla Marimekon kassi?”
”Marimekko?” minulle vastattiin. Katseemme kohtasivat ja tuttavani tuli silminnähden iloiseksi.
Pyysin häntä opastamaan minut keikkapaikalle, jossa ostimme ensimmäiseksi jäähilejuomat.
Ehdimme kuulla vain viimeiset hitaat, mutta olin viimein löytänyt hänet – ja tutustunut Tokion
metroon.

Konsertin jälkeen tuttavani kysyi, haluanko syödä jotain. Sanoin, että ehkä jotain pientä.
”Makudaru?” tuttavani kysyi. Uskon sen olevan jotain autenttista ja japanilaista, joten vastasin
myönteisesti. Yllätyksekseni astuimme sisään punaisesta ovesta, jonka päällä koreili keltainen Mkirjain.
Olin saapunut tokiolaiseen mäkkäriin. No, tilasin katkarapuhampurilaisaterian ja istuimme
pöytään juttelemaan suomalaisesta musiikista, mikä kiinnosti kaveriani paljon.