Annielinan blogi: Matka Japaniin, osa 2

Osa 2: Missä täällä on lähin kahvila?

Metro pysähtyi Asakusan kaupunginosassa. Nousin portaat ylös kadulle, jossa näin ensiksi Toriiportin
ja korkean temppelirakennuksen. Temppelin edessä ihmiset riensivät omiin menoihinsa,
mutta huomioni kohdistui turistioppaisiin, joiden pyöreät, kartiomaiset päähineet toivat minulle
mieleen buddhalaiset munkit, joita olin nähnyt matkaoppaissa. Tervehdin oppaita kohteliaasti
”Konnichiwa” ja osoitin hotellini varausilmoitusta. Turistiopas kysyi minulta englanniksi: ”Kuinka
hyvin sinä puhut japania?”. Vastasin osaavani vähän, jolloin hän viittoi taksin läheiseltä tolpalta
luoksemme. Taksikuski avasi takapenkin oven ja istuuduin penkille oppaan opastaessa taksikuskia
hotelilleni. Ojensin vielä varauskuitin kuskille, jossa oli hotellini osoite. (Tietoisku: Japanissa
kaduissa ei ole kadun nimiä.)

Kuski ajoi vähän matkaa, kunnes pysähtyi paikallisen poliisin valvontapisteelle varausvahvistukseni
mukanaan. Eikö hänkään tunne aluetta, vaikka oli paikallinen taksikuski? Kyllä tämä Tokio on vain
suuri kaupunki, ajatteli pienen kylän tyttö minussa. Pian kuski palasi, käynnisti auton ja jatkoimme
matkaa. Saavuimme hotellini oven eteen, jossa maksoi taksin. Annoin vielä pienen tipin kuskille
hyvästä palvelusta. Kuski kantoi laukkuni hotellin oven eteen syvän kummarruksen kera. Kiiton
kohteliaasti ”Arigatoo” ja astuin sisään hotelliini.

Hotellini check- in ei ollut vielä alkanut, joten päätin istuuntua viereiseen kahvilaan odottamaan.
Kysymys kuuluikin, missä täällä on lähellä kahvila, jossa olisi ilmainen wi-fi?
Astuin sisään lähimmästä avoimesta ovesta. Tyhjässä ravintolassa tiskin takana seisoi valkoiseen
kaapuun pukeutunut mies.
”Wi-fi?” kysyin kohteliaasti intonaatiota nostaen.
”What? Ramen restaurant!” mies vastasi minulle. Selvä. Ei wi-fiä.
Menin sisään toisesta ovesta, jossa tiskin äärellä istui kaksi asiakasta. Asiakkaita palveli
varttuneenpi nainen.
”Wi-fi?” kysyi uudelleen. Asiakaspalvelija loi minuun kysyvän katseen ja huusi jotain yläkertaan.
Yläkerrasta alas laaskeutui nuori, murrosikäinen tyttö tabletti kädessään, Tyttö sanoi minulle jotain
japaniksi ja asetti tabletin suuni eteen.
”Wi-fi?” Kirjoitusmerkit tulivat ja menivät tabletin näytöllä. Nuoren tytön katse muuttui kysyväksi,
kun en saanut haluamaani tästäkään ovesta.
Kävelin eteenpäin muutaman askeleen, jolloin näin kauniin, lasisen seinän. Tuossa kahvilassa voisi
olla se etsitty wi-fi. Astuin sisään, jossa minulle sanottiin kohteliaasti ”irasshaimase”. (Irasshaimase
tarkoittaa ”tervetuloa kauppaan/ravintolaan/kahvilaan/liikkeeseen. Tervehdystä seuraa syvä
kumarrus.) Tässäkään kahvilassa ei ollut wi-fiä, mutta kofeiinivaje oli ilmeinen päivän lentämisen
jälkeen.
⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠
Tarjoilija ohjasi minut vapaaseen pöytään ja ojensi minulle ruokalistan, jossa oli kuvat
annoksista ja kahveista. Hunajajääkahvi. Se kuulostaa mielenkiintoiselta. Tilaan sellaisen. Tarjoilija
kumarsi ja vei tilaukseen keittiöön. Pian tarjoilija tuli mukanaan lasi täynnä jäitä ja pieni kannu
kahvia. Kaadoin kahvin lasiin, jolloin jäistä kuului mieto rasahdus. Maistoin kahviani ja yllätyin
todella, kuinka hunaja sopii kahviin. Kun join kahvini loppuun pyysin tarjoilijalta laskun. Tarjoilija
haki astiani ja tulosti laskun. Jätin oikean määrän jenejä lautaselle, jolloin tarjoilija vei lautasen
mukanaan ja palautti vaihtorahat. Jätin muutaman kolikon lautaselle ja lähdin kahvilasta.
Ottaessani muutaman askeleen kadulla kahvilan tarjoilija juoksi minut kiinni.
”Olen pahoillani, mutta minä en voi ottaa näitä,” tarjoilija sanoi.
”Ei ei, ne on tarkoitettu sinulle,” vastasin.
”Minä en voi ottaa näitä,” tarjoilija sanoi ja asetteli kolikot käteeni. Minun ei auttanut muu, kun
pyytää anteeksi ja pudottaa kolikot lompakkooni.
Katsoin äimistyneenä japanilaisesta rehellisyydestä. Tarjoilija irrotti itsensä omista töistään
viedäkseen takaisin asiakkaan jättämät tippirahat. (Tietoisku: Japanissa ei tipitetä. Palvelu kuuluu
tuotteen hintaan.)